Muistan kuinka minua aluksi häirisi mennä lenkille ihmispaljouteen. Silmäpareja jokapuolella kun tässä puuskutan menemään, mietin. Nyt olen alkanut pitää siitä, tuntuu hyvältä mennä ulos kun tietää, että siellä on aina elämää eikä koskaan aivan täysin tiedä mitä tulee vastaan. Tänään kuljin levykaupan ohitse, jossa oli sisällä live-esiintyminen. Hedelmäkauppialla sattui tänään olemaan karhunvatukoita, joista riemastuin ja ostin heti muutaman rasian iltapalaksi. Vastaan tuli myös robotiksi pukeutunut mieshenkilö, joka hymyilytti ja piristi iltapäivää. Sitten kävelin erään vaateliikkeen ohitse, jonne kurkistin uteliaana sisälle. Tuota pikaa hassun näköinen mieshekilö rullaluistelee liikkeeseen sisälle vaaleanpunainen kypärä päässä mustat kiharat hulmuten, "etsitkö jotain spesiaalia?" Hän kysyy. "Jos tarvitset apua niin olen tuossa kadulla rullaluistelemassa!" ...Ihanan hämmentävää!
Päätin vielä ennen kotiinpaluutani piipahtaa tutussa pikkuputiikissa, jossa myydään lempi jogurttejani. Koputtelen oveen toiveikkaana vaikka liike oli jo ehtinyt sulkeutua. Tuttu kauppias saapuu ovelle ja naureskelee, "onko jogurtit päässeet loppumaan?" Me täällä odoteltiinkin, että koska tulet taas hakemaan, laitettiin jemmaan luonnon- ja karhunmarjajogurtit ihan sua varten." Tämä on semmonen juttu mitä tulen ikävöimään Suomessa niin kovin! Myynti pikkuliikkeissä on niin henkilökohtaista ja tuleehan siitä vaan niin hyvä mieli kun kauppias muistaa lempi jogurtit! Onhan suomessakin pieniä liikkeitä, joissa voi tehdä itsensä tutuksi mutta harvassa ne ovat. Minulla on jo oma jogurttikauppias, maustekauppias, hedelmäkauppias ja tietysti tarjoilija jos toinenkin!
Tähän olisi kai jo hyvä lopettaa, mutta vielä tulee mieleen asia, jota olemme täällä pyöritelleet suuntaan jos toiseenkin. Nimittäin tunteiden osoittaminen. Miksi se on niin vaikeaa meille suomalaisilel. Sanoa vaikkapa omille vanhemmille, että rakastan teitä. Ra-kas-tan... miten vaikeaa ja miten vahva sana. Täällä eräs paikallinen poika ihan järkyttyi kun sai kuulla, ettei suomessa tule kovin usein sanottua vanhemmille tai muille läheisille, rakastan sua. Olet tärkeä. En osannut selittää miksi. Se suomalainen kulttuuri vain on sellainen, sanoja ei kuluteta liikaa, ettei niiden merkitys heikkene tai jotain. Täällä ei kenellekään jää epäselväksi, sillä tunteita, niin iloisia kuin vihaisiakin, osoitetaan häikäilemättä ja suoraan. Niin sen pitää mennäkin, eihän sitä muuten kukaan koskaan tiedä mitä siellä päässä liikkuu jos ei sitä sano ääneen. Ehkä yritän imeä tämän tavan itseeni ja heittäytyä tuliseksi. Jos ne latinot eivät sitten nimittelisi minua niin kylmäksi ihmiseksi.
Loppuun vielä muutama kuvanen. Naapurini käsiraudoissa, roboottimies, hieman kuivahko Santiagon joki sekä puistossa rentoutuvat villikoirat.
Besos!
Evastina
 |
 |
Naapuri käsiraudoissa, oliko kuvassa ihminen vai nukke?
VastaaPoistaOnneksi ihan vain nukke!
VastaaPoista