Keksin eilen, että voin kuunnella netistä suomalaista radiota. Tuli siitä niin leveä hymy naamalle, että saatoinpa jopa vähän kiljahtaa ilosta ja tanssia ilotanssia. Kyllä, koti-ikävä alkaa puskea päälle. Ikävä on semmonen juttu, mitä on joutunut käsittelemään täällä ollessa tosi paljon. Mitä ikävöin ja mitä en, tai miksi edes ikävöin? Tai mitä ikävä siis oikestaan on? Se ei kaipaa eilistä, eikä se johdu mistään eikä se johda mihnkään. Se vain on, odottaen aikaansa ja seuralaisiaan. Yleensä ikävä kohdistuu tavallisiin asioihin. Voisinpa mennä mummolaan ja syödä siellä marjapuuroa, tai juosta tutulla hiljaisella lenkkipolulla, jossa minun ei tarvitse väistellä ihmisiä.
Vaihtovuosi on sujunut tähän asti erittäin hyvin, nauraen, iloiten uusista asioista, iloiten kokemuksista, ihmisistä ja ihmetellen miten hienoa on olla täällä. Välillä olen jopa kiitellyt itseäni rohkeudesta, joka minut on tänne asti tuonut. Silti vaihdon toistapuolta varjostaa eräänlainen tunteiden vuoristorata. En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin täällä. Itku tulee pienistä ajatuksista, jotka puhajhtavat pään sisään varoittamatta. Suomessa en ole itkupilli, en edes muista koska olen viimeksi itkenyt Suomessa, ehkä hautajaisissa? Täällä itkin viimeksi perjantaina kun joku oli putsannut koulussa pöydän, jolla olin työskennellyt hetki sitten ja hävittänyt samalla neularasiani. "Missä se on? Eikö se ole täällä? Juuri äsken se oli? Sen on pakko löytyä! Sain sen mammalta kun muutin ensimmäistä kertaa pois kotoa ja siitä lähtien ne on aina kulkeneet mukana...! Ne taitaa olla vielä antiikkiakin! Miksi otin ne Chileen, tyhmä tyhmä tyhmä"...
Kun uudestaan mietin asiaa hysteriakohtauksen jäljeen niin, nehän ovat vaan neuloja ja olen varma, että mammalla on niitä minun varalleni monta rasiallista lisää. Mutta nämä kohtauskset on niitä juttuja mitä täällä tapahtuu aina silloin tällöin. Puuttuu tasapaino. Ilo on 100% ja suru on 100%, ei mitään tasaista hiihtoa, vaan kunnon nousut ja kunnon laskut! Tunnen olevani tietyllä tapaa todella elossa. Tai sitten olen vaan tulossa hulluksi.
100% iloisia terveisiä,
Evastina
Viña Undurraga
Yliopistomme järjesti meille ilmaisen visiitin läheiselle Undurragan viinitilalle. Tässä hieman tunnelmia. Olen varma, että meidän bilebussi oli jotain mitä voi kohdata vain lattarimaissa, vai oletko itse joskus limbonnut bussin käytävällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti